keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Esko Turkkila Im Memoriam

Saimaan Kameraseura sai hiljattain kuulla surullisia uutisia: kunniajäsenemme ja entinen puheenjohtajamme Esko Turkkila AFIAP (1942-2020) on poissa. Hän kuoli heinäkuussa lyhyen, mutta vakavan sairauden murtamana vain joitakin viikkoja diagnoosin jälkeen. 

Marko Taimela, Esko Turkkila ja Tatu Kosonen
2.3.2011, kuva: Harri Junnola.
"Ihmisen kuvia" -näyttelyn avajaiset 
Kaakkois-Suomen valokuvakeskuksessa.
Seuran pitkäaikaisista jäsenistä muun muassa Veijo Kantele ja Jaakko Pursiainen tunnustavat Eskon oppi-isäkseen valokuvauksessa, ja luultavasti myös moni muu - ja myös minä. Omista vaikutteistaan Esko itse kertoi seuraavasti:

- Ei minulla valokuvaajana selkeästi yhtä esikuvaa varmaankaan ole ollut. Esimerkiksi ajatus "Ihmisen kuvien" tekemiseen syntyi joskus 1970-luvulla, jolloin aloin kiinnostua valokuvauksen historiasta. 

- Innoittajia oli kylläkin, mm. August Sander, Irwing Penn, Mike Disfarmer ja monia muitakin, Jussi Aaltoa unohtamatta. Heitä kaikkia yhdistää saman suuntainen tyyli kuvata ihmisiä. 

Tämän Ihmisen kuvia -projektin voi katsoa olevan ainakin yksi osa sitä elämäntyötä valokuvaajana, josta Esko tunnetaan ja muistetaan kaikkialla. Valokuvauksen ammattilaisena hän toimi päätoimisesti 1977-1990, etupäässä mainos- ja teollisuuskuvauksissa suurimpana asiakkana Chymos. Hänen studionsa kilpailuetuna oli erityisesti se, että hän pystyi itse kehittämään diafilminsä. Näin hän pystyi toimittamaan kuvia hyvinkin nopeasti. Samaan aikaan hän kuvasi kuitenkin myös harrastuksekseen muun muassa omaa perhettään ja Lappeenrannan muuttuvaa kaupunkikuvaa. Varhaisen "eläköitymisensä" jälkeen hän sitten panosti erityisesti omaan tuotantoonsa.

- Ennen tienasin leipäni valokuvaamalla, mutta nyt tuntuu, että on tosi kyseessä, hän itse kertoi tuohon aikaan.

Omakuva 1970-luvulta
Esko oli arvostettu valokuvaaja ja muutenkin pidetty mies koko Suomessa. Esimerkiksi helsinkiläinen muotokuvaaja Jussi Aalto muistelee häntä kertoen:

- Tutustuin Eskoon 1970-luvun alussa. Hänen henkilökuvansa kolahtivat heti. Ismo Höltön mustavalkoiset legendaariset muotokuvat ajoittuvat 1960-luvulle ja aivan 70-luvun alkuun, ja minusta Esko jatkoi siitä, mihin Ismo oli lopettanut. 

- Muistan, kun Esko kertoi: "Kuljin kamera mukanani sattuman johdattamana. Kuvaukset olivat harvoin etukäteen sovittuja: Kuvaaja ja kuvattava olivat yhtä yllättyneitä tilanteesta. Useammat ihmiset kuvasin heille tutussa ympäristössä. En pyrkinyt heitä ohjaamaan, pyysin vain katsomaan kamerani linssiin. Uskon, että näin tavoitin ihmisen parhaiten omana itsenään."

- Tieto Eskon poismenosta on tietysti masentava, mutta hänen kuvansa elävät ja innoittavat, Jussi Aalto vielä toteaa.

Eskon vaimo Raili kuoli jo vuonna 2009. Se oli Eskolle kova pala, sen huomasivat kaikki. Esko oli hoitanut vaimoaan rakkaudella hänen koko vaikean sairautensa aikana, mutta leskeksi jäätyään palasi sitten taas aktiivisemmin valokuvauksen pariin. Hän oli rakentanut kotinsa autotalliin Maaherrankadulle 20-neliöisen luonnonvalostudion, josta kerrottiin myös valtakunnallisessa Klik-lehdessä. Sivuikkunan ulkopuolella oli kahden neliön styroksiheijastin, jota käytettiin pimeinä päivinä kääntämään luonnonvalo sisään. Katto- ja sivuikkunoissa oli pimennysverhot, joilla valon suuntaa ja voimakkuutta pystyi säätelemään. 

Esko "luonnonvalostudiossaan" 2003,
kuva: Tommi Kähärä
Eskon merkitystä lappeenrantalaisten valokuvaajien osalta ei ole mahdollista määritellä - mutta se oli valtava. Valokuvauksen hän oli aloittanut jo 13-vuotiaana, ja Saimaan Kameraseuran puheenjohtajuuden hoitanut pois harteiltaan 1973-1974. Siirtyessään ammattilaiseksi hän siitä huolimatta myös harrasti valokuvausta koko ajan, ja vielä vanhemmalla iällä etenkin 1990-luvun puolivälissä opetteli kokonaan uuden "tyylisuunnan" eli luontokuvauksen menestyen heti siinäkin. 

Näistä luontokuvausmeriiteistään Esko palkittiin nopeaan tahtiin monilla palkinnoilla ja kansainvälisellä AFIAP-arvonimellä vuonna 1996. Siihen aikaan tuollaisten saaminen ei ollut mitenkään yleistä, olisiko arvonimikin ollut vasta kolmas vai neljäs laatuaan Lappeenrannassa. Lisäksi on muistettava, että kansainvälisestä menestyksestä ja ylivoimaisesta tekniikastaan huolimatta Esko osallistui säännöllisesti kameraseuran omiinkin valokuvauskilpailuihin ihan vain kannustusmielessä. Vuonna 1991 kävi ilmeisesti vahinko, ja hän osallistui liian hyvillä kuvilla - ja hänestä tuli "Vuoden kuvaaja" Saimaan Kameraseurassa. 

- On Helmikuun alku, istuskelen takkatulen lämmössä ja lämmitän palelevia jäseniäni. Mieli on korkealla, takana on onnistunut kuvauspäivä. Olin toivonut kunnollista lumipyryä jo pitkään. Lumi lensi päivällä välillä aivan vaakasuoraan, tosi mahtava kuvaussää. Filmiä paloi useampia rullia päivän aikana. Kohteina olivat ruokintapaikalla käyneet linnut. Kuvatuksi tulivat: hömö-, sini-, töyhtö-, kuusi- ja talitiainen, keltasirkku, närhi ja orava. Punatulkkuja ei päivän aikana valitettavasti näkynyt, kävivät kaiketi talventörröttäjien siemeniä syömässä, Esko  kirjoitti Positiivi-lehteen 1995.

- Joku lukija voi nyt tässä vaiheessa ihmetellä, miksi se Esko nyt tämmöisiä kirjoittelee, eihän se mikään luontokuvaaja ole. 

- Tyttäreni muutti muutama vuosi sitten Nuijamaalle asumaan ja sieltä käsin aloin kierrellä lähimaastossa ja seurata luonnon tapahtumia. Törmäsinpä muutaman kerran aivan sattumalta luontokuvaajien kuvauspiiloon ja haaskaankin.

- Luonto on ruvennut juoksuttamaan vanhaa miestä, olen koukussa, hän sitten paljasti.

Esko Turkkila 2011, kuva: Jussi Aalto
Yksityiselämän puolella Esko löysi Railin kuoleman jälkeen uuden rakkauden Porvoosta, jonne myös muutti, mutta palasi vielä Lappeenrantaan asumaan pari vuotta sitten. Porvoossa asuessaankin hän kuitenkin kävi säännöllisesti Lappeenrannassa moikkaamassa vanhoja kavereita.

Lopuksi hauska tarina Eskon ympäriltä, kun hän vuonna 2000 piti Ihmisen kuvia -näyttelyn Helsingissä, Laterna Magicassa. Samaan aikaan oli kansainvälisesti tunnetun huippuvalokuvaaja Josef Koudelkan näyttely myöskin Helsingissä. Koudelka oli Pentti Sammallahden kanssa käynyt Eskon näyttelyssä ja jättänyt arvokkaan nimikirjoituksensa vieraskirjaan. Pekarin Mikko oli sitten myöhemmin kysynyt Eskolta, että joko hän oli käynyt katsomassa Koudelkan näyttelyn, johon Esko rauhalliseen tyyliinsä myhäili vastauksensa:

- En... Mutta Koudelka kävi kyllä katsomassa minun näyttelyni.

Otamme osaa omaisteen suruun ja toivotamme Eskolle kevyet mullat! Siellä "toisella puolella" on varmasti paljon valokuvattavaa, joten nähdään sitten siellä uusien yhteisten projektien merkeissä, puhutaan valokuvista ja kaikesta muusta niiden ympärillä! 

Muistamme Eskoa lämmöllä.